Elämäni musiikki

Lapseni kasvoin kuunnellen lähinnä isän musiikkia – AC/DC, Black Sabbath, Led Zeppelin jne. Osa näistä on jäänyt omillekin soittolistoille ja lopultakin tuli nähtyä Black Sabbath livenäkin – isä ei kylläkään ollut mukana. Olen isän kanssa ollut esim. Blackmore’s Nightin, Dion sekä Dream Theaterin keikoilla. Isä on tainnut vaikuttaa minun ja siskoni musiikkimakuun aika ratkaisevasti – äidin Jari Sillanpäät ja Souvarit ovat jääneet äidin omaksi musiikiksi.

Mulla on oikeasti ollut aika olemattomat fanituskaudet. Kaikki alkoi Take Thatistä – paljon parempi kuin NKOTB. Nih! Tätä kesti siihen, kunnes Robbie (lemppari!) lähti.

Tämän jälkeen musamaku oli hetken hakoteillä, jonka jälkeen seuraava fanituksen kohde löytyi vuonna 1998 – Manic Street Preachers. Vaikka mun musamaku muuten lähtikin vähän synkempään suuntaan, niin Manics on tavalla tai toisella pysynyt mukana vaikkakin vuoden 2001 Know Your Enemy on viimeinen levy bändiltä, jonka koskaan ostin tai olen kuunnellut kokonaisuudessaan. Vuoden 1994 The Holy Bible on edelleen yksi lempilevyistäni ikinä – ja tulee varmaan olemaan tulevaisuudessakin. Livenä olen Manicsit nähnyt noin viisi kertaa – viimeisin alkuvuodesta Everything Must Go -levyn 20-vuotisjuhlakiertueella. Jos This is My Truth Tell Me Yoursille tehdään samanlainen kiertue, niin senkin aion käydä katsastamassa.

Manicsien aikana/jälkeen seuraava kohde oli Marilyn Manson. Tätä ei ihan hirveän monta vuotta kestänyt, mutta Mansonin takia siirryin taas askelen lähemmäs metallimusiikkia. Mansonin näin livenä vuonna 2001, lämmittelijänä silloin aika tuntematon Disturbed. Saman vuoden elokuussa näinkin sitten sekä Manicsit että Mansonin uudestaan Readingin festareilla – ja kaverini sai kokea Eminemin livenä.

Tämän jälkeen aika nopeasti kuulinkin ensimmäistä kertaa My Dying Bridea ja sillä tiellä sitten ollaan edelleenkin. My Dying Bride on edelleen upea, mutta rinnalle on tullut laaja skaala muitakin metallibändejä. Tällä hetkellä Spotifyn kierroksessa on mm. seuraavia – Katatonia, Paradise Lost, Kamelot, Dimmu Borgir, Pain ja Devin Townsend.

Ihan varmana keksin jotain ihmebändejä, joista olen tykännyt nuorempana, mutta jotka ovat jääneet täysin unholaan. Ja joo, oli mulla 90-luvun eurodance-kausi (E-Rotic!) sekä 2Pac-kausi, mutta ne olivat aika nopeita.

Onko teidän musiikkimaku kehittynyt ajan saatossa johonkin suuntaan, vai kuunteletteko vieläkin nuoruuden musiikkia?